Hyvät juhlavieraat, kära vänner!

Kun äiti lähettää lapsensa maailmalle, hän miettii, mitä niistä oikein isona tulee. Mitä eväitä he ottavat lapsuudenkodista mukaansa ja mitä asioita he sieltä arvostavat. Toiset selviävät murrosiän melskeestä paremmin kuin toiset. Jotkut haluavat kulkea aivan omia polkujaan, toiset taas seuraavat lapsuudenkodin perintöä.

Tässä me nyt olemme tänään, juhlimassa kolmea Tuomiokirkon ja Tuomiokirkkoseurakunnan lasta, jotka ovat saavuttaneet kunnioitetun 100-vuoden iän. Ja juhlimista on toki Tuomiokirkollakin, joka on saattanut näin hienot lapset maailmalle, ja jolla on ollut aikaa keskittyä itseensä ja omaan, maantieteellisesti paljon rajatumpaan tehtäväänsä.

Mitä näistä lapsista sitten oikein tuli? Mikael oli saanut oman uusgoottilaisen kirkkonsa jo ennen kuin muutti pois kotoa. Uusi kirkko toki muistutti etäisesti tuomiokirkkoa, mutta siinä oli uuden ajan hohtoa. Se sijoitettiin syrjäiselle tontille, mutta se ei haitannut menoa. Kaupunki kasvoi ja Mikael alkoi etsiä uutta otetta elämään ja uskoon. Asioiden ei pitänyt olla, ei pidä olla edelleenkään, niin kuin äitikirkossa. Liian aikuiseksi ja vakavaksi ei pidä kasvaa, vaan on säilytettävä rento ote. Siis nahkarotsi päälle ja huristelemaan kohti nuorekasta tulevaisuutta.

Martilla ei ollut yhtä kiire kuin Mikaelilla. Se mietti pitkään, millaisen kirkon se itselleen rakentaisi. Paikka oli kuitenkin selvä. Se rakennettiin sinne, missä tavalliset, työtä tekevät ihmiset asuvat. Kaiken piti olla käytännöllistä, selkeää ja valoisaa. Sellainen Martista ehkä tulikin. Konstailematon ja aito. Välillä vähän näytellään ja harrastetaan kulttuuria, mutta enimmäkseen eletään tavallista elämää tavallisten ihmisten kanssa. Kapinointi ei kuulu kuvaan ja tavallinen perheauto riittää hyvin matkatarpeisiin.

Ett av barnen stannade hemma. Så att både mamman och dottern kunde ha egna liv, firades gudstjänster vid olika tider och den tvåspråkiga familjen fick ett språk. På domkyrkogolvet började barnbarnens små fötter springa och glatt, finlandssvenskt prat spreds i kyrkorummet. Båda har fått plats i samma kyrka och tillsammans har kyrkan fyllts av liv. Åbo svenska vet att Domkyrkan alltid har varit tvåspråkig och tar väl hand om detta. Ibland går mamman och dottern ut på promenad tillsammans och funderar på den gemensamma framtiden – åtminstone när kyrkan behöver repareras – men annars lever båda ett självständigt liv.

Yksi erityinen piirre tässä perheessä on. Rahat olivat yhteisiä. Joskus vähän kinastellaan, paljonko taskurahaa kukin saa, mutta niin kauan kuin pankkitilillä on katetta, ei ole suurta hätää. Perintöriitakaan ei ole vielä alkanut.

Tämä on kiva perhe, ajattelee äiti ja katselee lapsiaan. Ja myös niitä jäseniä, jotka myöhemmin sijoitettiin tähän perheeseen. Onneksi jokainen kasvoi itsenäiseksi ja aikuiseksi ja löysi oman tapansa elää. Voi kunpa kaikki saisivat hyvän tulevaisuuden!

Tulkoon tie teitä ja meitä kaikkia vastaan!

Aulikki Mäkinen, domprost